Meidän uudisraivaajapihassamme on harrastettu tähän saakka lähinnä raatamista, eikä istuskelupaikkoja ole suuremmin kaipailtu. Kuka nyt istua joutaisi, ja jos hetkeksi onkin jääty tuumailemaan seuraavaa siirtoa pyrstön päälle, niin kiviähän löytyy, joilla tuumata.
Eilen kuitenkin oli niin soma kesäinen ilta, että oli pakko siirtyä ulos lehden lukuun. Mutta mihin? Puutarhakeinu olisi ollut huippu, mutta kun sekin on osina takapihalla odottamassa kokoamistaan. Ruokailuryhmän kulahtanut kahdenistuttava nojatuoli sai siirron etupihan viistoon ilta-aurinkoon, ja hyvin siinäkin pääsi ilmoista nauttimaan.
Tässä pitäisi tietysti olla vielä pieni tarjotinpöytä höyryävine lattekuppeineen, tuolissa pehmeitä tyynyjä ja pellavanvärinen viltti rennosti valumassa tuolilta. Mutta kun minä lähinnä räpsin realistisia kuvia, niin ne jäävät nyt puuttumaan. En juuri harrasta kauniita asetelmia kuvauksissa, mikäli romujen raivaamista kuva-alan ulkopuolelle ei lasketa asetelmien teoksi.
Mutta realismia tai ei, etupihalla voi jo hetkittäin katse levätä valmiissa.
Kun vielä saisimme tien vartta myöten kasvavan aidanteen kasvateltua korkeammaksi, tulisi lisää myös kaivattua yksityisyyttä. Naurakaa vain, mutta minulle tämä on asuinpaikkana mieluinen vasta, kun saan lisää näkösuojaa. Ne kaikki kymmenen päivän aikana ohi ajavaa autoa häiritsevät rauhaani!
Takapihalla on sentään joka suuntaan täysi yksityisyyssuoja, mutta vielä siellä ei ole kovin viihtyisää, kun nurmi vasta itää. Liiterin ympärille istutin kuunliljoja, syysvuokkoja ja muita varjossa viihtyviä kasveja, ja ensi kesäksi odottelen siihenkin kukoistusta. Maata kaivaessa vastaan tulleet kivet nosteltiin liiterin seinustoille häpeämään. Kunhan kiviin jaksaisi taas suhtautua, olisi tarkoitus hakea tuohon niitä lisääkin, niin että koko seinän vieri peittyy niihin. Ai niin, kukkapenkki on rajattu nurmikosta vanhoilla purkutiilillä, joita minulla on isot kasat haalittuna erinäisiin projekteihin. Kuvan etualalle kasvaa aikanaan nurmi.
Näettekö tekin tässä hyvän kukkapenkin paikan? Minä ainakin näen. Talo on perustettu paksun hiekkapatjan päälle, ja sokkelin reunasta alaspäin oikealla puolella sijaitsevalle parkkialueelle on loiva "pudotus". Mitenkään muuten tätä ei saa oikein järkeväksi, joten siinäpä oiva tekosyy perustaa kukkapenkki! Ihanaa saada pihaan aivan uudenlainen kasvupaikka, sillä tässä on läpäisevä, hiekkapitoinen maa (johon toki täytyy lisätä multaa) sekä kevyt puolivarjo iltapäivästä. Aurinkoisimpaan kohtaan etualalle muuttavat pionit. Sipulikukkiakin voisin hankkia isot kasat tuohon, sillä Multasormi mainosti kiinnostavia värilajitelma- sipulisekoituksia viime viikon mainoksessaan.
Humala ei ole menestynyt tänä kesänä kaaressaan kovinkaan kehuttavasti - liekö syynä runsaat sateet ja kylmyys, vai olenko tietämättäni loukannut sitä jotenkin. Ensi kesän vielä seuraan sitä, ja jos se murjottaa, alan toimia. Tiedän, että kasvualustassa olisi toivomisen varaa multalisäyksestä ja salaojista huolimatta.
Tomaattikin päätti herätä elämään vasta, kun olin jo päättänyt hylätä sen oman onnensa nojaan. Nyt se puskee raakileita, mutta eiväthän ne enää ehdi kypsyä. En ole siksi viitsinyt edes poistaa kukkia, kun myöhässä ollaan jo joka tapauksessa. Jos tällaisista kesistä tulee tapa, on aika harkita vakavasti kasvihuonetta!
Ja se syksy tulee. Kiiltoleimut alkavat availla kukkiaan, ja vähän niiden alapuolella odottavat jo räikeän pinkit syysleimujen nuput.
Vakiopaikkansa tässä pihassa ovat ansainneet myös kylvettävät kesäkukat. Paperikukka ja vaaleanpunainen ruiskaunokki ovat ihan vakiokalustoa etupihalla tästä lähtien.
Moni taitaa pitää rohtosuopayrttiä pahiksena, kun se on niin tehokas kasvamaan ja leviämään joka puolelle, mutta meillä se saa rehottaa. Mikäs sen mukavampaa kuin kaunis kukka, hyvä tuoksu ja helppohoitoisuus! Tänä kesänä se onkin kasvattanut aikaisempia kesiä paljon pitemmät varret, joista osa on ikävä kyllä repsahtanut vaakatasoon kukkien painosta.
Perheomenapuumme kestää juuri ja juuri satonsa painon - muutama hassu rusina näkyy siellä täällä. Pari ruosteista sydäntä on oksilla paitsi silmän ilona, myös ohjaamassa oksia enemmän vaakatasoon.
Ja unikoita. Niitä on tupsahtanut taas uudenlaisia. Ihan pakko esitellä.
Ja kesän ensimmäinen ikävämpi yllätys tuli vastaan aamun kuvauskierroksella.
Nämä vihulaiset kymmenine kavereineen ovat syöneet tornionlaaksonruusuni lähes kokonaan lehdettömäksi rangaksi. Juuri sen itselleni rakkaimman ruusun! Kun olin tyrmistykseltäni saanut itseni liikkeelle, tarkistin muutkin ruusut lähistöltä, ja toukkia löytyi myös juhannusruusu Plenasta sekä Ritausmasta. Googlailun perusteella nuo voisivat olla ruusumailapistiäisen toukkia, ja saavat olla varmoja että lähtö tulee. Toivon vain, että pahoinpidellyt ruusuni jaksaisivat nousta uuteen kasvuun ensi kesänä.
