Aina kun ollaan vajaalla miehityksellä kotona, tulee sellainen olo, että voisi tehdä jotain tavanomaisuudesta poikkeavaa. Tällä kertaa poikkesimme rutiineista lähtemällä iltapalalle vähän kotikeittiötä kauemmas.
Isukki oli metsällä ja esikoinen kaverin luona yökylässä, joten jäljelläoleva nelihenkinen porukka tuntui hyvin pieneltä. Napattiin polttopuita ikeakassiin ja eväät mukaan.
Ehkä hienoin retkipaikka voisi olla Sen Koulun vieressä, mihin on tehty nuotiopaikka penkkeineen ja pöytineen sekä korkea maisemienkatselutorni, mutta niin vain on sielläkin tehty tuhoja.
Betonista kaivonrengasta, sitä nuotiopaikkaa, eivät ole saaneet vandaalit hajotetuksi, mutta tukeista tehdyt pöydät ja penkit on tuhottu, samoin näköalatasanteella ollut jykevä pöytä on viskattu korkealta tasanteelta kaiteen yli alas, ja siellä se makaa päreinä maassa. Miksi?! Kenelle tulee hyvä mieli tuollaisesta? Voi että minua alkaa aina sapettamaan nämä tahalliset vahingonteot! Kauankohan torniin uskaltaa kiivetä, ennen kuin joku keksii sahata lattialankut poikki?
Tämäkin paikka on niin syrjässä maaseudulla, ettei luulisi tänne kenenkään eksyvän tuhotyöt mielessä. Vai onko lähiseutujen nuorisolla ollut liikaa vapaa-aikaa ja tekemisen puutetta?
Kun pääsimme harmistuksemme yli, totesimme, että otetaan silti ilo irti. Yksi penkki oli vielä istumakunnossa ja puolikas pöytä, joten siihen juuri ja juuri mahduimme eväitämme syömään. Kunnollista hiillosta emme malttaneet makkarantuskassamme odottaa, mutta hyvää tuli liekitetystäkin makkarasta.
Makkaran kaveriksi mussutettiin kotona kasattuja sämpylöitä, ja jälkiruuaksi oli tietysti lämmintä kaakaota ja suklaata.
Kyllä hyvin tuli uni pienillä jo ennen yhdeksää tuon reissun jälkeen. Taisivat ehtiä kiivetä torniin ja alas vähintään kymmenen kertaa illan aikana, puhumattakaan kaikesta sänkipellolla juoksemisesta ja muusta riehumisesta. Muistuttakaa minua ensi heinäkuussa, kun syksypaniikki iskee, että on syksyssä paljon ihanaakin.
