Heinäkuussa tulee aina Se Olo. Satokauden alkaessa tiedostaa lähestyvän syksyn ja hämärtyvät illat, mutta ei halua ajatella niitä. Eikä varsinkaan hyväksy. Silti ne tulevat, ja lopulta syyskuussa mieli on jo aivan rauhallinen.
Kyllä se pienoista haikeutta joka kerta herättää, kun huomaa, että ikkunasta kajastavat valot piirtävät ulos valoneliöitään, eikä iltapalapöydässä näekään enää katsella pihalle, vaan ikkunasta katsoo takaisin peilikuva.
Siihen syyshaikeuteen ei mikään niin hyvin auta kuin kävely ympäri pihamaata lyhdyn luota toisen luo. Lohtukynttilä toisensa jälkeen syttyy.
Pitenevän pimeän lisäksi totutellaan tässä perheessä myös siihen, että äiti on nyt aloittanut ihan oikeat vakityöt. Ensimmäistä kertaa ikinä työsuhteellani ei olekaan loppupäivämäärää. Lapsilla on hoitoasiat hyvin, isommat viihtyvät koulussa ja kaikki olemme terveitä. Hyvä meidän on elellä.
Puhumattakaan siitä, että pidän työstäni. Nautin siitä mitä teen, minulla on sopivasti vapauksia ja vastuuta, ja tunnen osaavani. Hetkellinen hämmennys yllättävästä vakiintumisesta on vaihtunut iloksi ja varmuudeksi - näin juuri sen pitikin mennä.
Pimetköön illat, tulkoon syksy. On sitä eletty ennenkin syksystä kevääseen!
Eihän tässä sitä paitsi ole kuin muutama hassu kuukausi siihen, että saa jälleen alkaa esikasvatuspuuhiin.
Ilta illalta
metsä pimenee.
Varresta irti
kiertää muurahainen
raa’an puolukan
lampuksi kekoon.
metsä pimenee.
Varresta irti
kiertää muurahainen
raa’an puolukan
lampuksi kekoon.
-Risto Rasa-
